Muistan rohkeuden sen kesän hetkenä,
jolloin mikään ei tuntunut varmalta,
mutta päätin lakata odottamasta sitä.
Hyppäsin johonkin sellaiseen,
mistä en uskonut selviäväni.
Kaikkien huonosti menneiden kokemusteni myötä,
olin menettänyt itseluottamukseni.
Ehkä ilmassa oli ripaus pakollista painetta ansaita rahaa,
kun uskalsin lopulta hypätä liikkuvan junan kyytiin.
Otin vastaan työpaikan,
sellaisen,
joka kuulosti siistiltä, mutta haastavalta.
Suorastaan tiesin jo etukäteen,
ettei minusta ole siihenkään.
Tärkeintä oli kuitenkin lopulta,
että suostuin,
vaikka kaikki minussa huusi sitä vastaan.
Kesä alkoi raskaasti.
Heräsin aamuisin sydän valmiiksi raskaana,
kuin olisin jo epäonnistunu,
vaikka mikään ei ollut edes vielä alkanut.
Meinasin uuvuttaa itseni jo ennen ensimmäisen askeleen ottamista.
Enpä tiennytkään,
että edessäni odotti ehjin ja opettavaisin työyhteisö siihen mennessä.
Uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa ääneen virheitäni työkavereilleni,
olla keskeneräinen.
Tuona kesänä ymmärsin yrittäneeni aina viimeisiin voimiini asti
piilottaa keskeneräisyyteni.
Yritin pitää ylläni täydellisyyden kuorta,
joka kuitenkin särkyi aina niin helposti.
Lopulta koin aina epäonnistuneeni,
kun se kerta toisensa jälkeen murtui.
Kuitenkin olin taas kaikkeni yrittänyt pitää sen kokonaisena.
Onneksi tuona kesänä ymmärsin, että se
mitä yritin aina uudelleen koota ehjäksi,
ja kaikkeni pitää ehjänä,
oli alusta asti ollut mahdoton tehtävä.
Ehkä minäkin saan olla heikko ihminen?
Annanhan minä muidenkin olla.
Olin huojentunut, kun kesä oli ohi.
Samaan aikaan olin yllättynyt,
että olin pärjännyt niinkin hyvin.
Ja ei,
se ei ollut helppoa alkuunkaan,
mutta selvisin silti.
Tein virheitä,
mutta jatkoin silti. En antanut niiden musertaa minua
niin kuin ennen.
Se, jos jokin oli minulle voitto.
Ymmärsin,
että kaiken ei tarvitse olla täydellistä,
virheetöntä,
että voisi kokea ylpeyttä ja onnistumista.
Ehkä se, että tekee,
vaikka sisin huutaa vastaan,
on hienompaa kuin täydellisyys.
Se, että jatkaa,
vaikka kokee tulleensa nähdyksi heikkona.
Jopa epäonnistuneena.
Oivalsin viimein,
että selvityminen ei vaatinutkaan kovuutta,
vaan pehmeyttä itseäni kohtaan.