Kun elämä päätti puolestani

Olin hakenut samaa opiskelupaikkaa jo toista vuotta.
Luin kahdeksan kuukautta putkeen,
rakensin arkeni sen ympärille,
vakuutin itselleni,
että tällä kertaa epäonnistuminen ei olisi vaihtoehto.

Silti luotto itseeni heitteli.
Joinain päivinä tuntui, kuin olisin matkalla johonkin merkitykselliseen.
Toisina epäilin, että yritän väkisin päästä kuuluvaksi johonkin,
minne en oikeasti kuulu.

Kun kävelin pääsykokeesta ulos,
oloni oli tyhjä.
Yllättäen tuntui, ettei lopputuloksella ollutkaan minulle enää väliä.

Ajatus,
mikä toistui päässäni vielä pitkään kokeen jälkeen
oli yksinkertainen:
mitähän seuraavaksi teen, kun en tuonne pääse sisään?

No, tavallaan olin oikeassa.
Toisaalta en lainkaan.

Pääsin sisään kouluun.

Paikkakunta oli vain ehkä vähiten haluamani.
Siinä hetkessä se ei tuntunut voitolta.
Mielessäni kävi jopa ajatus,
etten ota paikkaa vastaan ollenkaan.

Mitä jos tämä ei olekaan minun juttuni?
Mitä jos rakennan jälleen elämää väärään suuntaan?

Muutto tuntui liian isolta.
Raskaalta.
Epävarmalta.

Elämä oli juuri alkanut asettua siihen kaupunkiin,
jossa silloin olin.
Uusi koti taas.
Uusi kaupunki taas.
Uusi minä?

Onneksi en kuunnellut sitä ääntä,
joka käski perääntymään.

Se, mitä eniten epäilin,
osoittautui lopulta asiaksi,
josta olen nyt kaikkein kiitollisin.

Uusi kaupunki tuntui heti omalta.
Rauhoittavalta.
Sellaiselta, jossa ei tarvitse koko ajan todistaa,
että on oikeassa paikassa.

Pitkästä aikaa olin aidosti ylpeä itsestäni.
Siitä, että jaksoin yrittää silloinkin,
kun en ollut varma lopputuloksesta.

Ja siitä, että otin jotain sellaista vastaan,
mistä en voinut ennustaa,
mihin se tarkalleen johtaa.

Luulen, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen
olen sanonut ääneen,
että olen onnellinen.
Ja oikeasti myös tarkoittanut sitä.

Voisinpa kertoa tämä vanhalle minulle,
joka ei tiennyt,
onko se enää edes mahdollista hänen kohdallaan.

Kaikkea ei voi ennustaa

Huomaan usein pohtivani asioiden lopullista kulkua
tunteideni perusteella.
Varmistelen, varaudun, analysoin,
etten joutuisi enää pettymään.

Olen kuitenkin alkanut ymmärtämään,
ettei kaikkea voi ennustaa tunteesta käsin.
Joskus oikea suunta tuntuu väärältä,
ja joskus pitää vain uskaltaa luottaa elämään.

Olen ymmärtänyt,
että jaksaminen ja yrittäminen kantavat vain tiettyyn pisteeseen asti.
Sen jälkeen ei ole enää lisää varmisteltavaa.

On vain päätös:
uskallanko tarttua siihen, mikä on tarjolla,
vai jäänkö odottamaan hetkeä, jota ei koskaan tule.