Kun elämä hukutti unelmani ja kaiken niiden mukana.
Siltä se ehkä tuntui,
mutta ei se niin ollutkaan.
Lähdin toteuttamaan aupair unelmaa siinä uskossa,
että maisemanvaihdos tekisi minusta kevyemmän.
Halusin päästä irti tutuista kaavoista.
Toteuttaa unelmiani.
Totuus kuitenkin oli,
että olin jo valmiiksi väsynyt itseeni.
Vaadin liikaa, en osannut pysähtyä,
enkä sallinut keskeneräisyyttä.
Kun tein virheitä, en nähnyt oppimista,
vaan epäonnistumisen.
Ensimmäinen isku osui kohti kasvojani jo ennen lentokoneeseen nousua.
Olin epätoivoinen.
Päästyäni kohdemaahan,
olin hetken helpottunut.
Tuntui siltä,
että ehkä mä selviänkin kaikesta ihan hyvin.
Kuitenkin,
muserruin jo alkumetreillä tekemiini virheisiin.
Koin suurta häpeää,
epäonnistumista sekä
yksinäisyyttä.
Päivä päivältä pilvet tummuivat ylläni yhä tummemmiksi,
raskaammiksi.
Pian niiden läpi oli jo vaikeaa nähdä
aurinkoa.
Uskomaton haaveeni oli muuttunut
painajaiseksi.
Yksinäisiksi kauhukuviksi.
Hengittäminen oli uuvuttavaa,
koin musertuvani siihen kaikkeen.
Muistan miettineeni usein,
että olisin saavuttanut jo täydellisen kuilun pohjan.
Alemmas ei enää pääse.
Kuilusta löytyi kuitenkin aina uusi pohja.
Tunnollisuuden tuskissani ja häpeän pelossa
sinnittelin pimeiden öiden läpi,
helteisten päivien yli
ja löysin itseni yhä syvemmältä
ja syvemmältä
pimeydestä.
Henkinen taistelu oli lopulta niin raskas,
että kehoni petti.
Tulin kipeäksi,
enkä parantunut edes kotiin palatessani moniin kuukausiin.
Vaadin itseltäni täydellisyyttä.
Aina.
Joka elämän alueella.
Ja tajusin sen vasta tämän reissun jälkeen.
Yritin pitää kiinni siitä,
mikä olisi täydellistä.
Ja se lopulta rikkoi mieleni.
Olin lopen uupunut elämään,
yrittämään mitään.
Se oli viimeinen pisara itselleni,
en halunnut enää mitään.