Kun lähteminen ei riittänyt (Osa 2)

Palasin kotiin ajatellen,
että nyt kaikki helpottaisi.

Että kun tämä on ohi,
voin vihdoin hengittää.

Mutta jokin seurasi mukanani.

Lupasin itselleni,

etten enää koskaan veisi itseäni sellaiseen tilanteeseen.
Käskin olla varovainen.
Nyt ei saa enää yrittää.

Tuntui, kuin olisin jäänyt kuilun pohjalle,
ja päättänyt etten enää astu lähellekään reunoja.
Niitä, joita ei enää edes ollut.

Ajattelin pitkään, että kaikki helpottaisi,
kunhan pääsen pois.
Palaan kotiin.
Kun kaikki on ohi.

Ei se ihan niinkään mennyt.

Päiväkirja:

Menneisyys on kipua
Se satuttaa
Menneisyys kitkee onnen
Se vetää syvälle kuoppaan
Sellaiseen, jossa elämä kuihtuu
iskee tuska ja itku,
menneisyyden puolesta.

En haluaisi ajatella sitä kipua.
En tahtoisi tuntea sitä kipua,
mutta silti,
silti edelleen näen sen, tunnen sen.
Se viiltää läpi kehoni.
Se käskee häpeään.

Se vie loukkuun,
jossa ei ole mitään,
ei ketään.
On vain epätodellisuus
ja pimeys.

Samat ajatukset
ja sama häpeä kulki mukanani,
kun lähdin.

Jokainen muisto siitä, mitä oli tapahtunut,
oli vaikea muistutus siitä,
että olin jälleen epäonnistunut.

Koin tuhansia tunteita yhtä aikaa,
enkä tiennyt miten elää enää kaiken sen jälkeen.
Miten kadota,
Miten olla olematta,
Miten lakata elämästä, mutta silti elää.

Vähitellen aloin ymmärtää,
ettei ongelma ollutkaan siinä, missä olin.

Olin tehnyt itsestäni varovaisen.
Pienentänyt itseäni.
Pakottanut itseni elämään elämää,
jossa yritin välttää kipua hinnalla millä hyvänsä.

Ehkä ongelma ei ollut maailmassa.
Ehkä se oli siinä,
miten ankarasti pakotin itseni elämään tätä elämää.

Ehkä oli viimein aika katsoa itseäni peiliin,
ja hyväksyä,
että elämä ei koskaan tule menemään täydellisesti
niin kuin haluaisin.