Oman näköisen elämän eläminen ei välttämättä ole helppoa, ja suoraviivaista.
Usein täytyy pohtia, mikä omaa elämää ohjaa: pelko, häpeä, intohimo…
Tuntuu, että itselläni se oli pitkään pelko. Siitä irti päästäminen ei ole ollut yksiselitteistä.
Se ei tuntunut aina helpolta ja siltä, että välttämättä edes selviän siitä. Lopulta olen onnellinen, että tein sen, ja olen alkanut elämään omanlaista elämääni.
Se on kantanut pitkälle.
Erosin uskonto yhteisöstä, johon minut oli kasvatettu lapsesta asti.
Olin kasvattanut uskontoon vankat juuret ja identiteettini kuului siihen vahvasti.
Uskoin täysin sen, mitä mulle oli opetettu.
Olin tässäkin, kuten vähän joka elämän alueella, se kiltti ja perfektionisti tyttö.
Jossain vaiheessa nuoruuttani alkoi uskoni oppeja kohtaan rakoilemaan,
enkä pystynyt keksimään hyviä selityksiä sille, miksi uskoin siihen.
Keksin monia kysymyksiä, joihin vastauksena oli ainoastaan: ”älä epäile”.
Lopulta kävi vaikeaksi uskotella itselleni jotain,
mikä soti omia kokemuksiani ja ajatuksiani vastaan.
Mun eroaminen yhteisötä oli varmasti yllättävää monille, mullekin.
Olinhan aina ollut se oppeja täydellisesti noudattava lapsi.
Se tapahtui yllättävän nopeaa.
Tuntui, että nyt oli sopiva aika päästää irti.
Koin, etten mä tukehdu yhteisöön, vaikka siihen jäisin,
mutta halusin päästää irti jostain,
joka oli rajoittanut mua niin kauan.
Koin, että aloin nähdä maailman isompana,
ne mahdollisuudet, en vain sitä yhtä polkua, joka oli päätetty mua ennen.

Kun mä uskalsin ilmoittaa mun läheisille,
että mä en kuulu enään siihen, mihin olen koko elämäni uskonut ja kuulunut, oli musertavaa.
Itkin sekavasti, koin etäisyyttä perheeseeni ja mietin paljon teinkö väärän päätöksen.
Kuitenkin kaiken pohjalla koin pystyväni hengittämään ensimmäistä kertaa vapaasti.
Siitä tiesin, että tein oikean päätöksen.
Koin eroamisen jälkeen myös valtavaa tuskaa siitä, kuinka koin tulleeni huijatuksi.
En vielä tähänkään päivään asti usko mihinkään, enkä koe enää haluavani luoda mitään selkeää maailmankatsomusta.
Mä koin niin suurta petetyksi tulemisen tuskaa, kun tajusin,
että mä olen uskonut mun koko lapsuuden ja melkein nuoruuden asiaan,
mikä ei välttämättä ole edes niin totta, kuin mun on annettu ymmärtää.
Silloin päätin, etten enää usko mihinkään,
koska tietoisuus siitä, että olin elänyt niin kauan laput silmillä, tuntui murskaavalta.
Tiedostan toki eläväni nyt vain erilaput silmilläni,
ja ehkä kokevani hieman vaikeita tunteita toisinaan niitä kohtaan,
jotka mut tähän kaikkeen sai uskomaan niin vahvasti.

Pohdin usein eroamisen jälkeen päätöstäni.
Mietin, olisinko sittenkin päässyt helpommalla,
kun mulla olisi ollut uskonnon kautta ryhmä johon kuulun,
ihan sama minne menen.
Koin yksinäisyyttä, sillä opettelin elämään mun näköistä elämää,
opettelin mun arvoja ja sitä,
mihin mä asetun.
Usein tuntuikin,
etten asettunut oikein mihinkään, vaan olin jossain oudossa välimuodossa.
Nykyään tiedostan olevani ehkä hieman erilainen kuin monet ikäiseni, mutta kannan sen ylpeänä.
Mun menneisyys on muokannut mut tällaiseksi, ja kannan edelleen sieltä joitain arvoja ja ajatuksia.
Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että ne ovat minun itse päättämiä.
Mitä mä niin pelkäsin?
Pelkäsin väärää päätöstä,
helvettiä.
Olin oppinut, että vain uskomalla pääsen taivaaseen.
Huomasin erotessani, kuinka vahvana käsitys oli iskostunut päähäni.
Toisinaan rukoilin varalta jumalaa pyytäen jättämään helvetin välistä mun kohdalla,
vaikka en kuulunutkaan enään mihinkään uskon lahkoon, joka mut siltä pelastaisi.
Ymmärsin ajatuksen järjettömyyden, mutta samaan aikaan koin,
että mikä vain on mahdollista tässä maailmassa,
ja ehkäpä helvetti onkin olemassa.
NO,
voi olla,
voi olla, että ei.
Joka tapauksessa koen olevani onnellisempi, vapaampi ja eläväisempi näin.
Nykyään pelko ei enään ota niin suurta otetta,
eikä mun tarvitse enään rukoilla iltaisin pakkomielteisesti pelko perseessä.

Mulle uskosta eroamista kuvaaa Isak Danielsonin kappale:
”I Don’t Need Your Love”.
Vaikka kappale kertoo aivan eri asiasta,
mulle se kuvastaa sitä, miltä tuntui päästä irti jostain tutusta,
mutta rajoittavasta tekijästä:
Siitä rakkaudesta ja vaikeista hetkistä,
mitä se mulle antoi,
ne ihmiset,
yhteinen vahva uskonnon tuoma side
ja kuinka mä vihdoin osasin päästää irti.
Uskonto on ollut tietyllä tavalla se rakkaus.
Mä en ehkä juonut mun öitä läpi ahdistukseen,
mä rukoilin pakkomielteisesti pelätessäni helvettiä.
Mä en juossut siellä täällä tekemässä ilkeyksiä,
mä janosin jumalan hyväksyntää, rakkautta ja synnittömyyttä.
Lopulta koen,
että mä en tarvitse enään sen uskonnon rakkautta,
vaikka näen sen,
miksi ehkä jossain toisessa elämässäni olisin voinut tarvita.
Mulle ero uskonosta avasi maailman.
Osasin nähdä maailman mahdollisuudet, enkä vain pelkokuvia,
joita olin lapsena oppinut.
Uskalsin alkaa unelmoimaan ja näkemään ne kaikki polut mun edessä.
Se muutos oli vuosien mittainen, eikä se varmasti ole vieläkään valmis.
Se vaati hyppäämistä mun tutusta maailmasta suurempaan.
Ja lopulta
se avasi mun eteen uskomattoman hienoja asioita ja unelmia.
Ehkä meillä kaikilla on jotain,
mitä me pelätään,
mitä ollaan ehkä lapsena opittu,
mikä pitää kiinni jossain tutussa,
mutta kuitenkin paikassa, joka satuttaa.