Muutamia vuosia sitten pelkäsin lähes kaikkea:
virheitä, vääriä valintoja, epäonnistumista ja sitä, etten riitä.
En luottanut itseeni, enkä uskaltanut haaveilla kovin kauas.
Jos haaveilin ja yritin haaveitani toteuttaa,
koin aina epäonnistuvani,
ja lannistuvani aina yhä enemmän.
Syntyi kierre, jossa tuntui,
ettei haaveilu, innostuminen tai yrittäminen kannata.
Elämä tuntui jokapäiväiseltä selviytymistaistelulta,
ei niinkään elämiseltä.
Lopulta suuret unelmat ja onnistumiset tuntuivat kaukaisilta,
muiden ihmisten asioilta.
Ei minulle kuuluvalta.
Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui.
Ei kertaheitolla, eikä dramaattisesti,
vaan vähitellen.
Pienin askelin aloin huomata,
että pelko ja häpeä eivät olleetkaan merkki siitä, etten voisi edetä.
Se oli merkki siitä, että olinkin ehkä ollut liian vaativa itselleni, suorastaan ankara.
Ehkä jopa ensimmäistä kertaa oikeasti kiinnostuin elämästäni,
siitä millaisena sen haluaisin elää.
Mikä on muuttunut?
Jos luulet, että olisin käynyt ihmeellisen valaistumisen läpi,
että en pelkäisi enää, se ei ole totta nyt,
eikä varmasti koskaan.
Pelko ja häpeä eivät kulje mukana samassa mittakaavassa kuin ennen.
En anna niiden estää minua enää haaveilemasta asioista,
lupaamasta itselleni,
että saan toteuttaa myös haaveeni, ilman pelkoa,
että epäonnistun jälleen.
Nykyään haaveilen asioista,
joita en ennen osannut edes kuvitellakaan mahdollisiksi.
Joillekin ne voivat olla pieniä, mutta itselleni ne ovat
suuria.
Tämä blogi syntyi
siitä hetkestä,
kun aloin vihdoin elää.
En kuitenkaan valmiina,
en rohkeana,
vaan eteenpäin kulkevana.
Tämän blogin aloitus olkoon yksi merkki tällaisesta,
pienestä eteenpäin kulkevasta toivosta ja toteutuksesta.
Suurinta rohkeuttahan on aloittaa, vaikka ei olisi valmis?
Ehkä tämä blogi voi olla meille yhteinen paikka niille hetkille,
kun elämä tuntuu taas mahdolliselta,
ja niillekin hetkille,
kun se jättää meidät tyhjän päälle.