Huomaan viime aikoina ajattelevani tulevaa useammin hymyillen.
En siksi,
että kaikki olisi valmista,
vaan siksi, että tuntuu siltä,
että jotain hyvää on oikeasti edessä.
Ja samaan aikaan jokin ääni painostaa:
entä jos tämäkin on vain mieleni harhaa.
Silti huomaan palaavani tähän tunteeseen
yhä uudelleen.
On mahdollista,
että tulevaisuus näyttää vihdoin kirkkaammalta,
kuin koskaan.
Vaikka lopulta kukaan ei tiedä,
putoaako maa altamme huomenna,
haluan silti olla toiveikas.
Ja siksi voin kylpeä tässä valossa nyt,
ilman että lopulta vaadin siltä varmoja lupauksia.
Rakastan olla juuri tässä,
vaikka samaan aikaan jokin sisälläni raastaa.
Tuntuu, että ympärillä jokainen saavuttaa jotain,
on jo ollut siellä,
missä minä vasta opettelen kuvittelemaan olevani.
Olenko ehkä jo myöhässä,
vai vain matkalla eri tahtiin?
Tuntuu, että
aina haluaisi olla jossain,
missä ei vielä ole.
Mutta tänään tyydyn siihen,
että se, mikä tekee lopulta kaikesta kauniimpaa,
on odotus.
Pienin askelin ehkä löydän sinne,
mistä haaveilen.
Matka on aina pitkä,
mutta onneksi voin kuitenkin todeta,
että en ole enää sielläkään,
mistä lähdin.