Kun valo alkoi palata takaisin.
Elämään palaaminen ei ollut suuri oivallus
tai äkillinen muutos.
Se alkoi pienistä hetkistä.
Kun uskalsin katsoa itseäni silmiin,
en syytellen tai haukkuen. Todeten vain,
että jonkin on muututtava minussa.
Siitä, että nauroin ja muistin,
kuka olin ennen kuin väsymys vei kaiken.
Siitä, että uskalsin taas haaveilla,
vaikka en ollut varma jaksamisestani.
Koen, että suuri pelastukseni oli,
että kaikesta huolimatta uskalsin lähteä tavoittelemaan itselleni
unelmieni uraa.
Elämässä oli tarkoitus,
syy olla olemassa.
Oli jotain, mitä tavoitella.
Ja kun siinä lopulta vielä onnistuin.
En kuitenkaan tiedä,
osaanko vieläkään katsoa silmiin sitä,
missä olen epäonnistunut.
Osaanko hyväksyä sitä kaikkea.
Koen ainakin pyrkiväni siihen.
Haastavani itseäni katsomaan sitäkin,
mikä tuntuu mahdottomalta katsoa.
Ehkä en ole vieläkään parantunut tästä,
tai mistään.
Ainut, mitä voin sano on se,
että haluan taas yrittää.
Ehkä se vie jälleen takaisin kuilun pohjalle,
tai ehkä,
kuten pieni toivo mielessäni hokee,
kerrankin sen huipulle?
Nykyään en enää halua pienentää itseäni,
unelmiani.
Haluan kuitenkin pitää mielessä elämän realiteetit.
Omat heikkouteni.
Etenkin sen,
että jos jotain haluaa saavuttaa,
täydellisyyttä ei ainakaan kannata
siltä odottaa.
Ehkä en vieläkään ole valmis.
Mutta ehkä minun ei tarvitsekaan olla.
Ehkä riittää,
että uskallan yrittää uudelleen.